Mikä jäbäleissön mä sulle olen?

Kaikki alkoi viikonloppuna, kun aivan järkevänä pitämäni kaveri päätti tekstiviestinsä rennon letkeään ”jäbäleissön”-toteamukseen. Vaikutti siltä, että mies oli katsellut pikkutunneilla netistä liikaa räppivideoita tai käynyt kastamassa tukkansa limuviinapäissään jonkinlaiseen nuoruuden lähteeseen. Sama jäbäleissön tuli pian uudelleen vastaan toisen tuttavan Facebook-viestissä. Jumaleissön! Aloin aavistaa, mistä oli kyse. Oli taas koittanut jokakeväinen Putous-ohjelman tuottamien järjettömien hokemien kukoistuskausi.

Ilmiöhän on tuttu jo usealta vuodelta. Putouksen hulvattomat sketsihahmot viljelevät telkkarissa maitohapoille vievällä toistometodilla hullunkurisia pläjäyksiä ja kolmen sanan sloganeita, joita Suomen kansa alakouluikäisistä eläkeläisiin seuraavalla viikolla väsymykseen asti siteeraa. Tunnen toki kuvion pääpiirteissään. Saletisti. Se tarjoaa valmiiksi pureskeltua sidosainetta kahdenvälisille keskusteluille, pientä hauskaa jolla voimme todeta puhuvamme samaa kieltä, olevamme samalla kanavalla, yhteisessä ymmärryksessä, mukana juonessa. Minun pitäisi vain osata nauraa oikeassa kohdassa, heittää hyvässä hengessä hilpeää yläfemmaa ja ujuttautua sopivalla vastarepliikillä mukaan vastavuoroiseen Putous-dialogiin, vitsivitsi.

Mutta kun en osaa. En katso ohjelmaa. Se on epäilemättä ihan ammattitaitoisten käsikirjoittajien ja karismaattisten näyttelijöiden tekemää tv-viihdettä, mutta kun en katso sitä. En edes passiivisesti. Ja tämän takia en kuulu samaan kollektiiviseen sisäpiirin vitsiin 600 000 muun suomalaisen edustaman populeissönin kanssa.

Ai että miksen? No mitä omaperäistä niissä nyt sitten on? Onhan näitä naamaansa väänteleviä, hullunkurisesti pukeutuvia huumoripersoonia nyt nähty iän kaiken. Onks viljoo näkyny? Apu-va! Uf-faf-faa. Nasse-setä on hyvin, hyvin vihainen. En jaksa oikein innostua. Jotenkin en vain koe kaipaavani arkipäivääni muualta lainattua miälenvikast läpändeerust, siitäkään huolimatta että kyseisen jäbäleissönin jutut mitä ilmeisimmin sisältävät kulttuurisia piilomerkityksiä edustamaani usein parodioituun ammattikuntaan tai ainakin toimenkuvamme stereotypioihin.

Myönnän jotenkin vaivaantuvani minulle heitettyjen Putous-repliikkien edessä. Toinen hyvin samankaltainen sosiaalinen tilanne on iltapäivälehdistön masinoima jokasyksyinen kahvipöytäkeskustelu siitä, olivatko tuomarit eilen epäoikeudenmukaisia Irmelille ja Reijolle ja onko juuri nyt pudotusuhan alla Annikki ja Markku vai yleisön suosikkipari Synnöve ja Lerppu. Puhun mieluummin vaikka huomisen säästä kuin edellisen päivän viihdeohjelmista.

Tunnustan avoimesti, että olen äärimmäisen tylsä ihminen. En ole kuitenkaan omasta mielestäni kyyninen. Uskon hyvään viihteeseen. Jos katson televisiota, katson Yle Teemaa. Käyn mieluummin kirjaston lukusalissa kuin stand-up-keikalla. Minulla on heijastin ja laaja kotivakuutus. Pidän kirjakieltä puhuvista uutistenlukijoista, jotka ovat itseäni vanhempia. Kuuntelen epämuodikasta ja vaikeasti lokeroitavaa musiikkia, minkä johdosta radiokanavat tuntuvat tarjoavan kuuluvuusalueiden sijaan pelkästään epämukavuusalueita. Innostun massaviihteen ilmiöistä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun ne alkavat rönsyillä omaehtoisia versioita ja jalostuvat uusiin muotoihin, kuten nyt vaikkapa Lego-animaatioiksi tai parodiablogeiksi. En siis todellakaan ole ajan hermolla.

Ja samaan aikaan myönnän senkin, että osa tylsyydestä on aivan tietoista henkilöbrändin pönkitystä ja menee puhtaasti kulttuurielitismin piikkiin. Olipa se tietoista tai alitajuista, haluan tehdä selvän pesäeron Putous-kansan aivottomaan massahurmokseen, aivan samoin kuin ABC-liikennemyymälöihin, Suomi24-sivustoon, Seiskapäivään, aromivahventeisiin ja etelänmatkoihin. Olen siis tylsyyden lisäksi myös ärsyttävä snobi.

Jos sen sijaan small talk -hengessä heitetty läppä olisi Putous-fraasien sijaan vaikkapa ”merimarsun munaskut” tai ”mullisaukon pojat”, saattaisin ehkä mielelläni lähteä jatkamaan vitsiä sopivalla vastapallolla. Oivallus kuulumisesta yhteiseen viiteryhmään Kapteeni Haddockin tai Aleksis Kiven keskeisen sanaston tuntevien kanssa tuntuu paitsi luontevammalta, myös tavoiteltavammalta kuin tv-viihteen ohimenevien hedelmien helppo poimiminen.

No, jäbäleissonin syvempi olemus ei jäänyt enää pelkkien arvailujeni varaan, kun sain sunnuntaina kotona vahvistuksen Putouksen ydinkohderyhmään kuuluvalta kahdeksanvuotiaalta. Jäbäleissön on kuulemma ”himsteri, jonka housut roikkuvat pyllystä”. Lisäksi sain kuulla, että hahmoa esittää ihastuttava Iina Kuustonen. Työkaverin mielestä taas kyseessä on ilmetty Joni Kukkohovi. Hmm. Lupaavaa. Ja kun ehdin jo törmätä  perushokemasta jalostettuun, ritilää kuvaavaan termiin ”ritileissön”, nousi vihdoin hymy elitistisen tylsimyksenkin huulille.

Näillä spekseillä jäbäleissön ei kenties sittenkään ole täysin tuhoon tuomittu tyyppi. Ehkä näistä rakennuspalikoista saadaan aikaiseksi kehityskelpoinen sketsipersoona, jota meikäläisenkin täytyy käydä ihan omin silmin katsomassa jossain vaiheessa tuotantokautta. Ehkä se jää elämään omaa elämäänsä ja kehittyy edelleen uusiksi versioiksi kansan suussa. Ehkä haluan jonain päivänä sittenkin olla osa suurta jäbäleissön-viiteryhmää. Ehkä.

Jäbäleissön! Miälenvikast massaviihdettä tarjolla.

Suojautukaa! Ne tulevat taas koteihimme mielenvikaisine hokemineen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: