Ihmisen parhaan ystävän ystävänä

Ihminen on pitänyt koiraa lemmikkinään, turvanaan ja apulaisenaan jo yli 10 000 vuoden ajan. Canis lupus familiariksella on lajeista pisin historia ihmisen kesyttämänä eläimenä, eli se on ehtinyt olla esivanhempiemme seurana kauemmin kuin kissa, hevonen, undulaatti tai marsu. Tuoreena koiranpennun isäntänä olen viime päivinä kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka tulevat kuin luonnostaan, ilman että kukaan on neuvonut tekemään niin. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka suurelta osin havaitsemani reaktiot karvakuonoa kohtaan ovat geneettisiä, perimäämme koodattuja tapoja kommunikoida tuon uljaan ja älykkään nelijalkaisen kanssa. Muutaman vuorokauden kokemuksella uskallan väittää, että ainakin seuraavat ilmiöt ovat taatusti universaaleja.

1) Lässyttäminen. Todennäköisesti jo ensimmäisten susien kierrellessä ihmisten nuotiopaikkoja ja tunkioita helpon makupalan toivossa, on juro mesoliittinen metsästäjä tuntenut outoa tarvetta laskea kivikirveensä ja muuttaa äänensä helläksi ja hempeäksi, samalla kun on huomannut tahdottomasti rapsuttavansa uuden karvaisen ystävänsä niskavilloja merkityksettömiä sanoja kuin mantraa toistellen. Uskon tämän olevan automaattinen refleksi, johon 2000-luvun ihminenkään ei itse voi vaikuttaa. Ennen koiranpennun kotiutumista 12-vuotias poikani vannoi, ettei hän ainakaan ala leperrellä koiralle, sehän kuulostaakin aivan naurettavalta. Mutta kun pienikokoinen suden sukulainen sitten tallusteli syliin, arvaatte miten lupauksen kävi. Hellanlettas sentään.

2) Tarve ottaa jatkuvasti kuvia ja videoita koiranpennusta sen telmiessä. Teknologian kehittymisen ansiosta olemme pennun touhujen taltioinnin osalta eri asemassa kuin esi-isämme. Arkeologisia todisteita ei tältä osin ole, sillä kuten me Ertebøllen kulttuuriin perehtyneet tiedämme, Itämeren rannikon merenpohjan sedimenttien seasta on löytynyt enemmän nuolenkärkiä kuin videomateriaalia. Mutta kenties luolamaalaukset ovat syntyneet samasta tarpeesta ikuistaa eläimen poikasen riemukkaat tutkimusretket ja jakaa niitä omalle sosiaaliselle verkostolleen?

3) Puhuminen itsestään kolmannessa persoonassa. Uskoakseni jo kivikauden metsästäjä-keräilijät vaihtoivat sen enempää miettimättä puhumansa kielen yksikön ensimmäisen persoonan kolmanteen lapsille ja koiranpennuille kommunikoidessaan. Miten muuten voisi selittää sen, etten ole lähes kymmeneen vuoteen tuntenut minkäänlaista tarvetta sanoa ”Mikko käärii nyt tämän maton, ettet sä pissaa siihen”. Tähän liittyy läheisesti myös puhuminen itsestään ”isänä” tai ”äitinä” toisen nisäkäslajin poikaselle, mikä saattaisi hämmentää koiran oikeita vanhempia, mikäli nämä sattuisivat kuuloetäisyydelle.

4) Kiintymyksen osoittamisen uudet tavat. Vaikka homo sapiens -yksilö olisi elänyt pitkään ja kokenut monenlaisia hyvin läheisiäkin suhteita lajitovereihinsa, on erittäin epätodennäköistä että kovin moni muu olento olisi aiemmin nukkunut vapaaehtoisesti ja tyytyväisenä pää hänen kengässään. En nyt aivan tarkkaan muista, millaisia jalkineita kivikauden koiranomistajat käyttivät, mutta olen varma että koiranpennut tunsivat jo tuolloin hyvin muhineen nahan, hien ja mudan sekoituksen erityisen kodikkaaksi ja turvalliseksi.

Koira viihtyy turvallisessa hajussa

5) Reviirirakentamisen haasteet. Keskuslämmitetyssä omakotitalossa asuva nykyihminen on valitettavasti pitkälti menettänyt kosketuksensa maanraivaamiseen, asumusten pystyttämiseen ja ansakuoppien kaivamiseen, jotka muodostivat olennaisen osan esivanhempiemme elämästä vielä muutamia tuhansia vuosia sitten. Jonkinlaista tuntumaa siihen saa tilanteessa, jossa on vaivojaan säästämättä pysyttänyt hurtan reviirin rajoiksi 50 metriä verkkoaitaa kivikkoiselle takapihalle kalliota poraten ja paaluja jyskyttäen – ja koiran ketale ensi kerran aidanhökötyksen nähdessään kävelee hetkeäkään epäröimättä siitä läpi.

Koiranpentu saa miettimään myös ammatillista suuntautumistaan. Kun nelijalkainen ystävä kerää hetkessä yli sata tykkäystä Facebookissa, siinä missä yksikään oma kuva saati harkituinkaan kirjallinen älynväläys ei ikinä pääse lähellekään samaa, panee vakavasti harkitsemaan kannattaisiko keskittyä corgi-videoiden tekemiseen YouTubeen. Siinä missä kotimainen proosa kiinnostaa parhaimmillaan joitakin tuhansia lukioita, koiranpennut saavat tuosta vaan miljoonia katsojia (käykää itse katsomassa jos ette usko!) mikä on jopa enemmän kuin pirteiden teinityttöjen itseironiset videoselfiet.

Järkevästi ajatellen kannattaisi siis unohtaa saman tien kaikki kirjallinen yrittely työmäärän kannalta ja taloudellisesti täysin turhana. Koiravideoilla olisi helposti mahdollista niittää kansainvälistä mainetta ja mainostuloja. Eihän niitä kirjoja kuitenkaan kukaan nykyään lue.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: