Miten kirjani ovat syntyneet? Hitaasti.

Sain kutsun Suomen Kirjailijaliiton juhlavuoden tilaisuuteen, jossa minun pitäisi puhua aiheesta ”miten kirjani ovat syntyneet”. Tilaisuus järjestetään vasta maaliskuussa, mutta aloin pohtia aihetta jo nyt, kun se oli piakkoin ilmestyvän Miesmuisti-romaanini viimeistelyn takia muutenkin mielessäni.

Vastaus kysymykseen on tietenkin helppo. Kirjat syntyvät hitaasti. Omalla kohdallani suorastaan piinallisen hitaasti.

Usein lähtökohtana on yksi tai useampi avainlause. Parhaassa tapauksessa se on kirjan avaus tai lopetus, joskus mielessä ovat molemmat. Jos lauseet näyttävät hyvältä myös paperilla (tai edes tietokoneen näytöllä), pitää enää täyttää niiden välissä oleva tyhjä tila.

Miesmuisti-romaanin ensimmäinen esiversio on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2007. Jo liki kymmenen vuotta sitten tiesin, miten tarina alkaa. Löysin vanhan tiedoston koneeltani ja aloituslause on tismalleen sama kuin lopullisessa kirjassa:

”Aamu on raskas, niitä raskaimpia, vuodenajan luonteenpiirteet tiivistäviä hetkiä, jotka saavat epäilemään kaiken perimmäistä tarkoitusta.”

Alkuperäisen version nimi oli Talven selkä, ja sivuja oli vain 40, mutta novellin päähenkilö, alkuasetelma ja juonen vääjäämätön suunta olivat jo melko lailla samat kuin romaanissa kymmenen vuotta myöhemmin. Eli jos kirjani olisivat syötävää, ei niitä ainakaan pikaruuaksi voisi sanoa.

Vuonna 2005 ilmestyneen Taas mua pohjaan -teoksen ensimmäinen lause kuuluu:

”Oksensin aulan suurimman viherkasvin juurelle.”

Ja kirja loppuu lauseeseen:

”Pääni sisältä ei kuulunut ääntäkään.”

Lauseet ovat lyhyitä ja tehokkaita, asetelma selvä. Tuonkin kirjan syntyminen kesti kuitenkin useamman vuoden. Aloitin käsikirjoituksen, kun vaimoni odotti esikoistamme, ja kirja ilmestyi samassa kuussa kuin kuopuksemme syntyi. Voisi kehaista, että ehdin tehdä kaksi lasta samassa ajassa kuin yhden kirjan, mutta miehen vaatimattoman panoksen huomioiden lapsenteolla ei tässä yhteydessä kannattane liikaa retostella.

Muutama avainlause oli valmiina myös Kolme tärkeintä asiaa -romaanista kirjoitusurakan aloittaessani. Tiesin melko tarkalleen, mitä ja miksi alun ja lopun välillä tulee tapahtumaan. Siitä, miten ja missä järjestyksessä, minulla ei ollut kovinkaan selvää kuvaa. Muutaman vuoden pyörittelyn jälkeen väliin oli syntynyt selvä kaari, kolme ja puoli sataa sivua kolmen päähenkilön ja useamman sivuhenkilön elämää, syitä, suhteita ja seurauksia.

Aiemmin tunsin kateudensekaista ihailua kirjailijoita kohtaan, jotka istuvat alas ja alkavat kirjoittaa. Se kuulosti jotenkin ammattimaisemmalta kuin oma päänsisäiseen haahuiluun, sekaviin muistiinpanoihin ja tekstin puhki hiertämiseen perustuva metodini. Kuuntelin ihmeissäni, kun kuulin kollegani kirjoittaneen kirjaansa luku kerrallaan ja lähettäneensä ne siinä järjestyksessä kustannustoimittajalle luettavaksi. Luvut? Järjestyksessä?

Itse en usein vielä projektin loppuvaiheessakaan tiedä, mihin järjestykseen lauseet, kappaleet ja luvut asettuvat. Olen kuitenkin nyt, kolmannen kirjan kohdalla, ymmärtänyt että tämä on minun tapani kirjoittaa. Hidas, mutta antoisa. Lause lauseelta yhä uudelleen alun ja lopun välistä tyhjää tilaa täyttävä.

2_omaa_kirjaa_1

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: